sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kulttuurimatkailua Itävallan maisemissa

(pahoittelut viivästyneestä blogipostauksesta - mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!)

Viime kesäkuussa lähdimme viimeiselle CULTrips-retkelle, joka suuntautui tällä kertaa Itävallan kaakkoisosaan, Styyriaan. Styyria ei edustanut ainakaan itselleni stereotyyppistä Itävaltaa korkeine vuorenhuippuineen, vaan loisti aivan muilla ominaisuuksillaan, kuten päärynätarhoillaan ja vehreillä maisemillaan.

Lensimme keskiviikkona 12. kesäkuuta neljän pohjois-karjalaisnaisen voimin Wieniin, josta pääsimme kätevästi bussikuljetuksella Pöllauun, hurmaavaan parin tuhannen asukkaan kylään. Majoituimme sympaattiseen Gasthaus Hubmanniin, ja lähdimme tutkimaan ja ihmettelemään pikkukylää. Ihmetystä varsinkin lisäsi kuusi, joka oli tökätty pitkän kepin nokkaan keskelle toria! Myöhemmin paljastui, että kyseinen puu laitetaan esille toukokuussa, ja että varhaisina aikoina kyseistä puuta piti vahtia ettei naapurikyläläiset tuleet sitä nappaamaan itselleen.


 
Myöhemmin tapasimme paikalliset CULTrips-aktiivit, kylän pormestarin sekä muut CULTrips-matkalaiset illallisella. Illallisen jälkeen vielä piipahdettiin kirkossa, joka oli näinkin pienelle kylälle todella mahtipontinen - sinne mahtui peräti 1000 ihmistä, mikä on hämmästyttävän suuri kirkko 2100 asukkaan kylälle!

Ainakin 700 ihmistä tulee kirkkoon joka sunnuntai.
Seuraavana aamuna herätys olikin aikaisin, sillä aamu aloitettiin seikkailulla - kuumailmapalloajelulla!

Kaksi palloa ja muutama alan ammattilainen käytössämme asensimme korit ja purimme pallokankaat pusseistaan yhteisvoimin. Pallokangas levitettiin ensin maahan ja sitä alettiin täyttää kaasulla niin, että se kasvoi suureksi palloksi. Sitten vain kyytiin ja lentoon!

Kohti korkeuksia!
Kuumailmapalloilu on mahdollista yleensä vain aamulla tai illalla, jolloin ei tuule niin paljoa. Sää todellakin suosi meitä matkalaisia, ja saimme kaikki muistoihimme upean lintuperspektiivin tästä itävaltalaisesta maalaismaisemasta.

Lento jo itsessään oli uskomaton kokemus, ja järjestäjät olivat lisänneet siihen vielä pienen lisäosion - heitimme maahan matkamme varrella oransseja merkkejä, ja tallensimme sijainnin GPS-laitteelle. Myöhemmin iltapäivällä sitten etsimme samaisen laitteen avulla merkit ja näimme samat maisemat jalankulkijan silmin - yllättävän erilaisilta näyttivät kuin ilmasta katsottuna olisi luullut! 

Syyrian maaseutua.
Yllättävän pehmeän laskeutumisen jälkeen (meidän pallomme viljapellolle, muut mansikkamaalle - ja mansikanpoimijat olivat heitelleet matkalaisille mansikoita!) suuntasimme nälkäisine vatsoinemme maalaisaamiaiselle.

Maalaisherkkuina oli kahvia, maalaisleipää, kinkkua ja lisäksi erilaisia "mössöjä", jotka olivat rakenteeltaan vähän niin kuin mannapuuroa.
Valkoista mössöä dipattiin kahvissa, koska niin paikalliset kuulemma tekee, muita sitten syötiin sellaisinaan.
Seuraavaksi vuorossa oli työpaja ravintolan keittiössä, jossa vetäisimme kokinhatut ja -essut päällemme ja rupesimme hommiin! Menu oli punottu omenateeman ympärille - oli selleri-omenakeittoa, röstiperunoita (joita valmistamme alla olevassa kuvassa) lihalla tai kalalla, ja jälkiruoaksi omenaparfaita. Olimme vielä niinkin ripeitä, että pääsimme nauttimaan aurinkoisesta kesäpäivästä kiireettömästi ulos - harvinaisia hetkiä tiheässä CULTrips-aikataulussa!
Röstit pyöriteltiin kuin ammattilaiset konsanaan iloisissa tunnelmissa.
Jotta emme varmasti pääsisi laihtumaan tämän matkan aikana, oli seuraavana kohteena mansikkafarmi, omistajanaan herra Singer. Ainakin meille suomalaisillehan tämä mansikankeruu oli varsin tuttua puuhaa, ja jokainen sai poimia itselleen rasiallisen. Laatu tilalla oli todella tärkeää, ja mansikoiden piti olla tarpeeksi punaisia ja isoja, jotta ne pystytään laittamaan myyntiin. Mansikat maistuivat kyllä todella maukkailta!


Meillä oli tilalla työpaja, jossa talon reipas emäntä opasti meitä ja jokainen sai oman tehtävänsä - toiset leikkasivat hillopurkkien kansipaloja, toiset asettivat niitä paikoilleen ja kolmannet taittelivat lautasliinoja yhteistä kahvihetkeä varten, mukavaa pikku puuhailua siis. Itse pääsin käyttämään taiteellisia lahjojani hyväksi hilloetikettien kirjoittamisessa. Kaikki saivat mansikkahillopurkin mukaansa kotiinviemiseksi.

 Seuraavaksi jakaannuimme kahteen ryhmään riippuen siitä kummassa kuumailmapallossa kukin oli ollut, ja lähdimme paikantimen kanssa etsimään alas heittämiämme oransseja merkkejä. Alussa vähän kesti tekniikan ymmärtämisessä ja oikean suunnan löytämisessä, mutta löysimme kaikki merkit, ja sen kunniaksi löydön tuuletus oppaaltamme:


 

Ilta huipentui illalliseen, jolle kuljimme perinteisellä tavalla - hevoskärreillä! Matka kului leppoisasti ja taivaalla lenteli pari kuumailmapalloa. Kun hevoset nousivat laukkaan saapuessamme erääseen linnaan, olo oli vähintäänkin kuin kuninkaallisella - varsinkin kun jokainen nainen sai vielä ruusun!

Omistajien koira kulki erittäin lunkisti vaunujen mukana.

Illallisen nautimme "Haus am See" - "Talo järven rannalla"- nimisessä ravintolassa. Nimensä mukaisesti vieressä oli järvi. Ruoka oli hyvää ja illalla uni maittoi.

 Perjantaina lähdimme kohti perhe Pöltlin farmia, jossa he kasvattavat mm. syyspäärynää ("Hirschbirne"), joka on paikallinen erikoisuus juuri tässä osassa Itävaltaa. Pihapiirissä oli vanhojakin päärynäpuita, mitkä olivat aika harvinaisuuksia - aiemmin puita nimittäin hakattiin alas, sillä niistä itse puusta sai enemmän rahaa mitä puiden päärynöistä.

Alkuesittelyjen jälkeen pääsimme työpajojen kimppuun. Farmilla valmistetaan paikallisista tuotteista lähes kaikkea mitä nyt vain keksiikään jalostaa - oli mehua, etikkaa, siideriä, likööriä, hilloa, suklaata, marmeladia... Itävaltalaisilla tuntuu olevan alituinen ideariihi menossa, ja ahkeruuden määrää ei voi kuin ihmetellä (tai ehkä jopa ottaa mallia)!

Mekin pääsimme mukaan tuotantolinjalle, ja ensin kokeilimme pienellä liukuhihnasysteemillämme päärynäetikan purkitusprosessia.
Kaikilla keskittyneet ilmeet, tämä on tärkeää työtä! Vasemmalta oikealle: pullojen täyttö, korkitus, etikettien laitto ja pakettiin pakkaaminen.
 Loppumatonta luovuuttamme pääsimme kokeilemaan marmeladityöpajassa, jossa päärynä- ja rypälemehuun lisättiin yllättävän eksoottisia makuja, kuten rosmariinia ja chiliä! Ikinä en ollut aiemmin ajatellut, että ne toimisivat hillon kanssa yhdessä. Ja lopputulos oli kuin olikin erittäin herkullinen. Muita lisämausteita olivat muun muassa seljankukka ja kardemumma.

Omista hilloista voi helposti tuunata oman makunsa mukaisen, eikä aina tarvitse juurtua kaikkein perinteisimpään ratkaisuun.

Lounasta söimme kauniissa linnanpuistossa - herkullista kasviskeittoa sekä munakasta paikallisella erikoisuudella, kurpitsansiemenöljyllä maustettuna!


Päivän viimeinen työpaja oli Öllerbauerissa, jossa pääsimme vierailemaan paikalliseen perheeseen ja leivoimme perinteistä itävaltalaista herkkua, omenastruudelia.

Kuten edellinenkin päärynäfarmi, tässäkin talossa asui varsinainen superperhe. He valmistivat tuotteita päärynämehusta päärynäsinappiin, ja lähistöllä oli vierastalo, jota pääsimme ihastelemaan - huonekalut oli tehnyt perheen poika omin kätösin, tietenkin.

Omenastruudelin tekoon ei tarvita monimutkaisia ainesosia - itse struudelin kokoaminen oli se hankalin osa.  
Taikinan piti olla kuulemma niin ohutta, että sen läpi pystyy lukemaan sanomalehteä.
Siinä olikin viimeistään ryhmän yhteistyökyvyn koettelun paikka, kun taikina piti levittää pöydän kokoiseksi vetäen kaikista reunoista ilman reikiä. Ja hienosti se onnistuikin, kunhan vain jaksoi keskittyä!

Levylle laitettiin maustettuja omenapaloja ja se käärittiin rullalle pitkäksi pötköksi, sitten vain uunipellille paistumaan! Ja tässä lopputulos ihanan ohjastajamme kätösissä, jokainen sai palan ikiomalla nimilipullaan varustettuna.

Ahkera itävaltalaisrouva, joka opasti omenastruudelin teon saloihin.

Viimeinen virallinen ohjelmapäivä aloitettiin taidetyöpajalla "Atelier Knoll":ssa, missä taiteilijapariskunta Knoll kierrätti meitä ympäri ateljeetaan - he olivat muun muassa inspiroituneet persikansiemenestä ja ideoineet siitä niin tuolia, peiliä, kangasprinttiä kuin postikorttiakin. 

Me itse pääsimme kokeilemaan taiteellisia lahjojamme jälleen työpajoissa - toiset painoivat kankaalle juurikin persikansiemenkuvioita, ja me toiset pääsimme muotoilemaan vuolukiviä oman mielemme mukaan. Omani yritti kovasti muotoutua päärynäksi, mutta päätyi loppujen lopuksi olemaan lähinnä vain hiukan tavallista pyöreämpi vuolukivi.


Maalaustyöpajassa, kuva Auli Partio.
Työpajan ehdoton kohokohta oli taiteilijanaisen isä, joka kiersi jokaisen luona katselemassa valmistuvia töitä. Englantia hän ei osannut ja vaikka saksan taitoni ovatkin vähän hatarat, sain käytyä pienen keskustelun hänen kanssaan, ja eikös tämä pappa vielä lurautauttanutkin keskustelun huipennukseksi pienen laulunkin!

Matka jatkui Pischeldorfiin, mikä on kuuluisa kirkkotornilaulajistaan ("Turmsingen") - joka sunnuntai paikallinen tai muista kylistä saapuva kuoro nousee kirkon torniin laulamaan, ja ihmiset kerääntyvät torialueella kuuntelemaan ja laulamaan mukana. Paikalliset olivat järjestäneet jopa pienen show'n laulamisen kylkeen. Juontaja mainosti moneen kertaan, mistä maista olemme täältä tulleet ja lauloimme saksaksi paikallisten kanssa yhteislaulua nimeltä Bleibn ma bånad. Saksaa näiden osaamiseksi ei tarvinnut hallita, sillä saimme kätösiimme lyriikat, joissa lähinnä toistettiin samaa: "Tria-lei-da-rei-djo, rei-di-a-ho". Toinen Rääkkylän vahvistuksistamme kutsuttiin myös lavalle esittämään vähän suomalaisempaa musiikkia, ja saimme kuulla upean laulun karjalan kielellä.

Juontaja, Sari sekä kirkkolaulajat, jotka laskeutuivat kirkontornista torille loppuesityksen ajaksi.
Maittavan lounaan jälkeen edessä oli junamatka vanhan kunnon höyryveturilla. Birkfeldin juna-asemalla meidät ottivat vastaan sympaattiset junankuljettajaherrat, jotka sanoivat olevansa meistä yhtä innoissaan kuin jos itse presidentti tulisi käymään. Itse junarata oli noin 22 kilometriä pitkä, ja matkamme kulki Anger-nimiseen kylään. Junarata on toiminnassa kesäaikaan, ja junan voi myös vuokrata omaan käyttöönsä - näin oli tehnyt myös meidän junassamme hääpari, jolla oli oma vaunu käytössään heidän hääjuhlaansa varten.

Junan lähtövalmisteluissa tarvittiin hiukan apua, ja ryhmämme miehet pääsivätkin "työpajaan" siirtämään hiiltä junaan. Muille oli järjestetty pientä kisailua, jossa pulloja piti kaataa vanhanaikaisella vesiruiskulla. Lisäksi kokeilimme munakkaan paistoa veturin uunissa - hienosti se paistui ja meille myös maistui! 

Lähtövilkutukset.
Matka kulki Angeriin asti, ohikulkijoille vilkutettiin ja koska kyseessä oli ns. avomalli, vaunujen välissä pääsi nauttimaan ulkoilmastakin!
Hiukan aikatauluongelmista johtuen emme päässeetkään shoppailemaan Angerissa niin laajalti kuin oli suunniteltu, mutta saimme mahdollisuuden piipahtaa paikallisessa lähikaupassa ja kahvilla. Tästä jatkoimme bussilla matkan viimeiselle yhteiselle illalliselle maaseudun siimekseen.

Illallisen jälkeen pääsimme tutustumaan paikalliseen savutupaan - muistutti kovasti Kesälahden vastaavaa, vähän laajempi versio vain, ja tämä oli oikeasti toiminnassa. Savutuvassa oli kaksi kerrosta ja entisajan välineitä seinillä. Jälkiruoaksi saimme nauttia keskiaikaista herkkua (nimi on päässyt unohtumaan), jonka valmisti meidän oppaamme tulen äärellä:
Taikinapallero uppopaistettiin ja kääneltiin sitä puolelta toiselle ja välillä lisättiin taikinaa, niin että se kasvoi isoksi. Valmis pallo vain paloiksi, vähän tomusokeria päälle ja ääntä kohti! Yksinkertaista, näin sitä tehtiin jälkiruoka ennen vanhaan!

Sitten olikin jo aika hyvästelyjen ja kotiinpaluun.

Matkan aikana opin, että ei ikinä pidä aliarvioida vanhoja perinteitä ja tapoja - esimerkiksi hevoskärriajelu ja höyryveturi ovat hieno tapa ylläpitää entisajan kulttuuria, ja tämä on onneksi huomattu myös kotimaassa - esimerkiksi Joensuussa Ukko-veturi. Tietenkin pitää pysyä realiteettien asettamissa rajoissa eikä esimerkiksi rakentaa uutta rautatietä vain, jotta saataisiin jotain erikoista, vaan huomata oman alueen rikkaudet ja osata hyödyntää niitä. 

Tämä oli siis viimeinen CULTrips-matka, ja voisin koota tähän ajatuksia, joita nämä matkat ovat minussa herättäneet.
 
CULTrips on tarjonnut paljon uusia kokemuksia, joita en olisi varmasti päässyt kokemaan ilman tätä projektia. On pystynyt vertailemaan eri maiden eroja ja näkemään paikkoja, joihin ei välttämättä olisi hoksannut mennä muuten, mikä on todella hieno juttu, ja näitä voin suositella tutuillekin.
 

Arvostus omaa kulttuuria, ja erityisesti Kesälahtea kohtaan on noussut, ja on ollut hämmästyttävää huomata, että meilläkin voi olla jotain mielenkiintoista tarjottavaa myös ulkomaalaisille. Mitään ei pidä väheksyä, vaan olla rehellisesti ylpeä siitä, mitä meillä on. Meille hyvinkin itsestäänselvät asiat, kuten sähkötolpat parkkipaikalla(tämä huomattiin kun itävaltalaiset olivat Kesälahti-kierroksella), saattavat hyvinkin olla kiinnostavia ja kysymyksiä herättäviä asioita ulkomaalaisen mielestä.

Lähimatkailun merkitys on myös korostunut - aina ei välttämättä tarvitse lähteä kauas, vaan läheltäkin voi löytyä mielenkiintoisia kohteita. Vierailut Rääkkylään, Ukkolaan ja Honkavaaraan yllättivät positiivisesti, miten näin lähellä voi olla sellaista, joka voi tarjota jotain uutta! Olisikin hienoa, jos kylämatkailua ei kehitettäisi pelkästään ulkomaalaisille, mutta myös lähialueiden asukkaille.
 

Todellinen kulttuuri ei aina todellakaan löydy pääkaupunkiseudulta ja perusturistikohteista. Aitoa yhteys paikalliseen kulttuuriin tulee olemalla yhteydessä paikallisten ihmisten kanssa. Esimerkkinä Italia - Colosseum ihan mukava nähdä, mutta Italian reissullakin mieleen painuivat ennemminkin tryffelinmetsästys ja ristipistotyön tekeminen yhdessä paikallisen mummon kanssa. Oikeaan kulttuuriin pääsee sisälle, kun on mukana siinä arjessa, missä paikallisetkin, ja kun saa seurata miten asiat tehdään muualla.


Teksti & kuvat(paitsi kuvat, joissa kuvaajan nimi): Noora Ketolainen

Aiemmat blogikirjoitukset CULTrips-matkailusta:
Viro
Suomi
Italia

Linkki CULTripsin kotisivuille (englanniksi)